Teksti Sari Laurila

I Prologi

Olen uusi kirjoittaja tämän julkaisukanavan puitteissa, joten esittelen aluksi itseni. Taustoitan samalla alempana seuraavaa raporttiani Firc 2024 tapahtumasta. Olen toisen vuoden soutaja. Uskon kuluneeseen fraasiin, jonka mukaan liike on lääke. Liike voi olla myös rajojen etsimistä. Siitä olen saanut kokemuksia kantaessani seurani paitaa sisäsoutukilpailuissa ja coastal endurancessa. Lopulta se mihin aikaan kello on pysähtynyt tai kuka kiipeää podiumille ei kirjoittajana eikä lukijana minua hirveästi inspiroi. Tulosluettelot löytyvät toisaalta, aion kertoa tarinoita niiden takaa. Soutajalla on ilonsa ja surunsa, onnistumiset ja pettymykset ovat osa kuntoilijankin arkea. Kuvailen harjoittelua, pohdin tavoitteellisuutta ja itsensä ylittämistä. Kokemuksiaan voi tallentaa ja jakaa monin tavoin. Minun välineeni on kirjoittaminen, sillä toista kulunutta fraasia lainaten kieli on olemisen koti.

II Johdanto

Pakkanen paukkuu ja lunta tuivertaa, on sydäntalvi. Soutajalla on silti huvituksensa myös jäiden lähtöä odotellessa. Kestävyysurheilun kontekstissa huvittelu saattaa vaikuttaa ulkopuolisesta erikoiselta. Ei tiedetä tarkkaan, millaiselle geenivirheelle ihmisen tulee altistua, jotta koukuttuu kiskomaan ergometrin kettinkiä. Luultavasti ympäristötekijöilläkin on osuutensa asiaan.

Soutajan oireyhtymä on erikoisesti kanssaihmisten tunnistama ilmiö. Soutajat nimittäin puhuvat lähinnä soutamisesta. Myös akronyymi Firc, Finnish Indoor Rowing Complex, viittaa tähän. Virallisemmissa yhteyksissä käytetään kuitenkin kompleksin sijaan vähemmän medikalisoivaa Championships ilmaisua.

Sisäsoutu on paitsi veneluokissa suosittu, myös laajasti muiden lajien piirissä käytetty oheisharjoittelumuoto. Niinpä soutulaitteen jakkaralta voi yhyttää muitakin kuin soutuniiloja. Lajin tähdet saavat huomiota huopauspalstojen ulkopuolellakin, jatkuvasta evoluutiosta kertovat myös aika ajoin kirjattavat uudet ennätykset. Kovia tuloksia odotettiin myös Kanta-Hämeen maakuntakeskuksen areenassa tammikuun viimeisenä lauantaina.

III Tie Hämeenlinnaan

Useimmille Firc lienee vuoden ensimmäinen kilpailu, mutta ehtivin terävä kärki oli avannut röörit jo viikkoa aiemmin Suomenlahden eteläpuolella. Alfa racesta oli haettu kovuutta tuhannen metrin matkalla. Uutispoimintojen valossa Baltian taso on ei pelkästään korkea vaan myös leveyttä löytyy, huipputuloksiin kykeneväisiä urheilijoita on laaja rintama. Aloittelijalle ei luultavasti ole asiaa karsintoja pidemmälle. Härmässä sen sijaan sisäsoutu tarjoaa keltanokallekin mahdollisuuden kilvoitella parhaiden kanssa jos vain uskaltautuu mukaan. Pitää heittäytyä viettämään laatuaikaa ergometrin kanssa, sillä siitä selviää kunnes ihmisluontoon istutettu kilpailuhenkisyys herää ja itseltään alkaa vaatia täydellistä suoritusta. Semmoinen on turmiollista, yliyrittämisen vuoksi soutaminen menee sätkimiseksi. Lähtölistoja ei myöskään kannata tutkia liian tarkasti, jos potee rimakauhua.

Ehkä Suomessa kuitenkin vähän kursaillaan, aprikoidaan riittääkö oma vauhti mihinkään. Tavan kuntoilijana minäkin laskeskelin kuinka rumasti tällä kertaa tulisi turpiin mutta sysäsin mielestäni vertailun oikeisiin urheilijoihin, pääasia on kuitenkin osallistuminen. Mukanaolo itsessään tuntui merkitykselliseltä sillä olihan kokonainen vuosikymmen vierähtänyt siitä kun viimeksi lappu oli ollut rinnassani. Omalta tuntuvan uuden lajin etsintä kesti tavattoman kauan. Alku soudun parissa oli hankala enkä vieläkään ole vakuuttunut onko soutulaite kaverini ja tuleeko airojen pyörittelystäni mitään, unohtuuko kesän aikana opittu talvella ja päinvastoin.

Toki ergometri oli jollain tavalla tuttu jo seuraan liittyessä mikä saattoi kääntyä myös haasteeksi. Omaksumani tekniikka ja voimantuottotapa ei ollut ihan oppikirjan mukainen. Jos uuden oppiminen on työlästä niin vanhasta poisoppiminen vasta työlästä onkin. Puutteellinen lajiosaamiseni näkyi väistämättä suorituksissani, testien tulokset eivät juuri mairitelleet mikä ei tokikaan estänyt hakeutumasta Fircc 2023:een. Olin lievästi hermona, kävin yskähtelevässä tulikasteessani tiukan sekuntikamppailun ikäkategoriani seitsemännestä sijasta. Ihmettelin mielessäni monen muunkin sarjan vaatimattomia osallistujamääriä, en oikein hahmottanut vielä kuinka pienen porukan touhua soutu on.

Erityisesti tavoitteellisuuden näkökulmasta soudulle on leimallista tekniikan korostuminen, toistoakaan kaihtamatta, kunnes savu nousee korvista. Tekniikan kanssa ajautuu helposti tuskailemaan, niin kävi minullekin. Vaikka periaatteellisesti ymmärtäisi mitä tulisi tehdä,
kysymys miten voi jäädä roikkumaan ilmaan. Asiaa purkaessa tarvitaan rutkasti kärsivällisyyttä, välttävänkin sisäsoututekniikan omaksumisessa voi mennä vuosia.

Soutajan kannattaa muistaa olla joogamaisen armollinen itseä kohtaan. Tekemistä voi koittaa entrata pala kerralla. Liika stressaaminen vie ilon eikä soutu ainakaan silloin kulje. On pystyttävä hyväksymään rajoitteensa, mentävä sillä tietotaidolla, jonka on onnistunut omaksumaan. Lajiosaamisen saaminen eteenpäin olisi plussaa ja toivottavaa mutta kokeneemmatkin voivat joutua tekniikkanihilisteinä tunnettujen kehäkettujen hampaisiin. Tekniikka on ikuisesti keskeneräinen, se on ensimmäisiä totuuksia, jonka tulokas oppii.

Vaikka tekniikasta olisi vihillä, kilpasoudun lystikkyys on yhtä kyseenalaista kuin muunkin äärimmäisen kestävyysurheilun. Cardiolajissa hapenkulutus on valtavaa ja laktaatit jylläävät. Sisäsoudussa palaminen voi tapahtua vaivihkaa. Muutamat kovat vedot tulevat helposti kunnes eivät enää tulekaan. Se on osa myös Fircin todellisuutta, lankulle osuminen on tavattoman haastavaa. Kovaa pitää mennä, pitäen veto pitkänä, saatava happi kulkemaan, taisteltava neljä raakaa viidensadan metrin kvarttia. Matkan voi yhtä hyvin jakaa
lyhempiinkin palasiin mutta yhtä kaikki, oikean vauhdin löytäminen ja
ylläpitäminen on suorituksen ytimessä.

Periaatteessa samoja asioita joutuu miettimään pitemmilläkin matkoilla. Split on kuitenkin jotain ihan muuta vaikkapa kympillä tai puolikkaalla. Maratonin ei ole tarkoitus tuntua murhaavalta ensimmäisestä askelesta asti. Firc 2000m on sen sijaan brutaalia tappoa lähdöstä maaliin. Kahden kilometrin happokylvystä selvittyään samaa ei tee mieli ihan heti toistaa.

Muistijälki kahden tonnin hirveydestä haalistuu kuitenkin nopeasti. Matkalla Hämeenlinnaan koin olevani valmiimpi kuin vuosi sitten.

IV Bermudan kolmio

Asetuin lämmittelylaitteelle. Aikaa oli hyvin, koneet kävivät kuumina. Seuratoverini kertoi hakevansa vain ehjää suoritusta. Semmoista minäkin toivoin, joskin olin määrittänyt myös
aikatavoitteen. Ihan hatusta sitä ei tarvinnut keksiä, sillä syksyllä suorittamani 6x500m/1min testi oli indikoinut mitä kahdelta tonnilta voisi realistisesti odoittaa. Jos siis sellaisiin testeihin on luottamista. Edellisenkin talven ja kevään mittaan olin jahdannut samaa tavoitetta. Viisisataselle olin alkanut löytää vauhtia, uskoin sen tukevan kakkostakin.

Kertomalla tavoitteeni someräppänässä halusin varmistaa, etten löysäilisi treenatessakaan. Ennätykseeni nähden hain lopulta melko vähäistä parannusta vaikkei helppoja sekunteja tälläkään matkalla ole. Vertasin treenipäiväkirjaani vuoden takaiseen. Olin tehnyt kovempia harjoituksia eivätkä sairastelut tällä kertaa häirinneet valmistautumista.

Epävarmuustekijöitäkin oli. Minulla ei ollut hajuakaan mikä täsmälleen olisi sopivin vastuskerroin enkä ilmeisesti ollut ainoa, joka arpoi asian kanssa. Vaikka kahdelle tonnille on paljon ohjenuoria, joita olen tässäkin sivunnut, matka tuntui arvoitukselliselta. Kutosella ja kympillä askelmerkit ovat tavallaan selkeämmät, kilometri kerrallaan semmoista vauhtia minkä niukin naukin sietää ja viimeisellä tonnilla kirivaihde silmään, jos paukkuja riittää. Kakkosella laktaatit tukkivat ilmeisesti ajatuksen kulunkin. Kaksi tuhatta metriä on kuin sisäsoutajan Bermudan kolmio.

Aikaa lämppäämiseen oli riittävästi. Minulla ei ollut erityistä protokollaa, availin paikkoja ja verkkasin sykkeitä hetkellisesti ylös. Pidin lämppälaitetta himpsan erikoisena. Malli oli kait blast from the past. Vastuskampi tuntui samalta kuin vanhassa Watt Bikessä, kädensija oli paksu ja suora. Tiedä sitten voiko pelkkää kapulaa vaihtaa, mietin toimisiko nykymallin mukainen hiukan bumerangin muotoinen yhtä lailla vanhemmassakin kapistuksessa.

V Tositoimiin

Pulssia tarkistamatta tunsin sykkeen nousevan. En käyttänyt urheilukelloa enkä ollut koskaan hyödyntänyt sykemittariakaan. Maailma oli kai jossain välissä muuttunut, seuraan liittyessä eräs ihmetyksen asia oli miten liki kaikkien harjoitusta träkkäsi sporttitiuku. Hipaisupuhelimet pitivät ihmisiä ajan hermolla mutta vierastin digitaalisuuden distansoivaa sivuvaikutusta. Pandemiavuosien isolaatiosta selvinneenä olin iloinen, ettei sisäsoudun
kilpailutapahtumia oltu tyystin sysätty virtuaalisiksi. Osa kokemusta on kuitenkin muiden soutajien tapaaminen eikä seuran salilla etäkisassa taatusti olisi sellaista katsomovalmentajien huutomyrskyä kuin Firc Hämeenlinnassa.

Lähtöni oli täyteen plaseerattu, Sarjoja oli niputettu yhteen. Tilanne vaikutti sekavahkolta, jostain syystä slideillä kisaavat lähtivät minuuttia muita ennen. Yleisö pystyi todennäköisesti hahmottamaan, kuka mitäkin sarjaa keuli, kilpailijat olivat omassa kuplassaan. Matkan aikana voi vain soutaa, vedon kerrallaan. Aluksi energiaa oli hyvin mutta soutuni oli epätasaista. Kenties en löytänyt sopivaa tahtia sillä jo alkuun oli jotenkin vaikeaa rytmin kanssa. Olikohan vastusta sittenkin liikaa, epäonnistuiko lämppä, ajatukset ehtivät käydä mielessäni ja pyyhkiytyä pois. Kilpaa soudettaessa on vain seuraava veto, yritys potkia klabbeilla, jotka hädin tuskin tuottivat sen verran voimaa, että matka jatkui. Oli tietty hyvä asia, kun sai rekrytoitua sekä etureisiä että takaketjua, mutta irvistys alkoi nousta vauhdin lipsuessa tavoitteesta. Päivän kunto on mikä on. Kilpailijan on yritettävä vain parhaansa.

Kaikki loppuu aikanaan, myös kaksituhatta metriä, vaikka matkan aikana mielessä saattaa käväistä toisenlaisiakin ajatuksia. Kakkonen ergolla on hiukan Cooperin kaltainen suoritus joskin ajallisesti lyhyempi. Tuntemukset matkan aikana ovat samantapaisia. Kumman vetäisi
mieluummin jos on pakko, en tiedä. Mikäänhän ei pakota aikuista ihmistä mittaamaan kuntoaan ja yksittäinen testi kertoo vain rajallisesti suorituskyvystä. Lämmittelyalueelle jäähdyttelemään
palaillessa ajatusten Kallavesi oli vaiennut. Kilpasuorituksen jälkeen olo on tyhjä. Pettymys painoi, taas jäi muutamasta sekunnista kiinni, manasin itsekseni, aversioni tätä matkaa kohtaan taitaisi säilyä. Oli kuitenkin unohdettava äskeinen ja keskityttävä joukkuekilpailuun.
Tonni olisi matkana enempi heiniäni, siihen olisi tunti ja kvartti.

VI Bck in business

Kaivoin repustani eväitä. Vettäkin koitin hörppiä. Vaihdoin ylleni seuran paidan. Takolaisia olisi lähdössäni kaksi joukkueellista ja seuraavassa startissa vielä kolmaskin kvartetti. Kaikkiaan kuutta nippua oli hankala rankata etukäteen. Piikkipaikasta minulla oli valistunut arvaus, muuten voimasuhteet olivat kysymysmerkki.

Useimmilla joukkuekisaajilla oli alla henkilökohtainen matka. Toinen kisastartti puolentoista tunnin aikaikkunassa oli hyvää harjoitusta. Jos jonakin päivänä eksyisi tapahtumaan, jossa kilpailu etenee alkuerien kautta finaaliin, saisi nyt tuntumaa miltä se kropassa mahdollisesti tuntuu. Vaatii oman latautumisensa että pystyy kahteen kovaan vetoon lyhyen ajan sisällä. Edellisenä itsenäisyyspäivänä seurani oli järjestänyt 612 kilometrin ergohaasteen, johon osallistuin täyden kilometrin verran. Vedin nimittäin kaksi viisisatasen testiä palautellen välissä 15–20 minuuttia. Jälkimmäinen suoritus oli kaksi ja puoli sekuntia hitaampi. Kovempikuntoisempi olisi luultavasti pystynyt ylläpitämään suorituskykynsä paremmin. Se oli kuitenkin silloin ja nyt oli nyt.

Kilpailukarsinassa paikkani taisi olla nytkin koneella numero 6. Pränikän ergon jakkara oli liukas, karsina taisi olla kuvainnollinen. Täällä aluetta ei tarvinnut reunustaa mellakka-aidoin, kuten Ratinan kauppalassa joulukuussa. Arvoin vastuskertoimen kanssa. Vaikkei valinta osuisikaan ihan nappiin, tonnin pystyisi vetämään. Kakkosella suoritukseni oli joku kerta alkanut tökkiä liian suuren vastuksen vuoksi, siksipä oli kriittisempää pidemmillä matkoilla olla kääntämättä kampea ylöspäin.

Soutuni alkoi lupaavasti, kiihdytys tuntui helpolta. ”Tahti42, tahti 43”, luetteli splitinlukijani vauhdin sijaan kiivastuvaa menoa kuvaavaa lukemaa. Himmasin alaspäin, ihan koko matkaa en tuolla tahdilla pystyisi vetämään. Viisisatasen testiä olin kokeillut 39 tahdilla, mutta ei sen niinkään tiukkaa tarvinnut olla, jos alaraajoista vaan löytyisi potkua. Taipumus kiilata tarpeettomankin kovaan tahtiin oli ehkä jäänyt syksystä kun tein 250m testiä. Silloin elättelin vielä toiveita 500m sprintistä ikäsarjani MM:ssä sekä 8x250m viestistä. Tätä kirjoittaessa Prahan kilpailun ilmoittautumisikkuna kerkesi sulkeutua. Aikaa hoitaa nimi listalle oli, itseluottamuksen kanssa oli niin ja näin. Vaikka Wric on avoin kilpailu, keskinkertaisena kettingin kiskojana mietin, olenko kansainvälisen eventin kohderyhmää.

Puolimatka lähestyi. Soutu kulki edelleen kohtalaisesti. Jossakin kuudensadan metrin paikkeilla alkoi olla melko hapokasta, vauhti tippui, split alkoi painua. Pysyin liikkeessä, järjestävän seuran joukkue taisi seilata kärjessä. Viimeisen satasen auetessa oltiin jo pitkällä sillä pelialueella missä seinä voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Kaivoin jostain kirin, split parani sekunnin veto vedolta. Maalin häämöttäessä olin takaisin ykkösellä alkavassa lukemassa, se pysyi kalkkiviivalle saakka. Joukkuekisassa erot ovat pieniä, saappaat jalassa kaaduttiin. Tonnista jäi silti ehdottomasti positiivisempi fiilis kuin päivän ekasta startista. Piiruakaan
lujempaa en olisi päässyt. Se oli hardcore tonni.

VII Epilogi

Jos ihmisellä on edes jonkinlainen ymmärrys siitä, miten kehon voimantuotto toimii, on mahdollista vetäistä kohtuullinenkin aika lyhyissä 200–500 metrin sprinteissä. Teknisesti sähäkkä stintti on usein epäsoutamista. Kahdella tonnilla härvääminen huonolla tekniikalla ei kuitenkaan yleensä enää tuota tulosta.

Normaalimatkoilla pärjätäkseen katsotaan sitäkin, kenessä on soutajan vikaa. Kello tykkää taloudellisesta tekniikasta, pitkästä vedosta, voima tulee jaloista. Soutuveto kuormittaa kroppaa kokonaisvaltaisesti, lihaskoordinaation tulee toimia ja myös kanttia kysytään. Fundamentit tekniikan ja peruskunnon osalta muodostavat pohjan.

VIII Lambha Pahar

Sisäsoutajalle 2k on kuin vuorikiipeilijälle K2, tiivistin tunnelmiani kotiin päästyä. Kuulemma kokeneemmallekin se on äärimmäisyyshaaste. Kerta toisensa perään olen palannut perusleiriin ihmettelemään, miten kakkosen haaste selätetään. Siinä on soutajalle vuorta kiivettäväksi.

Jos jollakin matkalla pureskeltavaa riittää, niin varmasti kahdella tuhannella metrillä. Kiitokset järjestäjille, kanssakilpailijoille ja huoltojoukoille, kukaties jonain päivänä taas.